Alkuoksennus
Kai sitä jollain tapaa haluaa eroaan näin työstää, kirjoittamalla julkisesti mitä mielessä liikkuu. Alamäki tähän pisteeseen alkoi maaliskuussa, kun päätin vuokra-asuntoa hakea. Toukokuussa se sitten tapahtui, asumusero jonka puhuttiin parantavan kaiken. Nyt, melkein kesäkuun puolessa välissä, tilanne on pisteessä josta ei pääse enää pois, päätepisteessä. Paljon on kerinnyt tapahtua näinä kuukausina, toivoa ja epätoivoa ja niin rakkautta kuin vihaa. Varmasti niihin aikoihin liittyneistä asioita tulee kirjoitettua jatkossa enemmän, kun on pää hieman tyhjentynyt surusta ja mielen valtaa levollisuus. Paljon on asiaa mielessä, mutta niitä ei osaa jäsentää oikein.
Ero olisi varmasti todella paljon helpompi, jos pientä rakkauden hedelmää ei olisi tullut. Ihminen, jota toinen meistä ei halunnut on 8kk ja kasvaa joka päivä kovaa vauhtia oppien koko ajan uutta. Tekee kipeää ajatella, että rakas lapseni ei saa ”päivittäistä isi -annosta”. Olen perinteisten perhe-arvojen vankka kannattaja ollut aina, kun ollaan niin ollaan ja rakkautta ei heitetä pois vaikka mikä olisi, vaan rakkautta vaalitaan viimeiseen hengen vetimeen saakka, korjataan virheet ja eletään joka päivä arvostaen ja kunnioittaen toista niin kuin huomista ei tulisikaan.
Kaikista helpoin ajatuksista on ehkä lähtä purkaan tuoreimmasta. Erosta on nyt kuukausi, ja tänään sain tietää entiselläni olevan sutinaa uuden naisen kanssa. Hän ilmoitti tykkäävän hänestä ja aikovan tehdä enempää tuttavuutta. Ok, kivat hänelle. Aiemmin kun hän kävi lastansa katsomassa, sanoi ettei ole ihastunut. Miksi pitää olla epärehellinen?
Ennen tätä toista naista (joka siis tuli kuvioihin 3 viikkoa eron jälkeen), hän puhui kuinka antaa mahdollisuuden kun olen parantunut (tästä asiasta tulee toinen postaus, turha lähteä liian laajaksi tätä kirjoitusta kasvattaan). Taisi olla viimeinen tikki uskoa tuon mahdollisuuden saamista koska nyt sitä ei enää ole. Ei kuulemma ikinä kuuna päivänä. Tekisin mitä vaan että saan meidän perheen takaisin kasaan.
